imperiumi.net:
2003 perustettu hyvinkääläinen Lähdön Aika on julkaissut tasaiseen tahtiin pienjulkaisuja ja yhden albuminkin. Vuosien varrella yhtyeen ilmaisu on alkuaikojen raskasmetallisen hardcoren ja sludgen jälkeen painottunut entistä vahvemmin doomimpaan puoleen.
2003 perustettu hyvinkääläinen Lähdön Aika on julkaissut tasaiseen tahtiin pienjulkaisuja ja yhden albuminkin. Vuosien varrella yhtyeen ilmaisu on alkuaikojen raskasmetallisen hardcoren ja sludgen jälkeen painottunut entistä vahvemmin doomimpaan puoleen.
Vain vinyylillä ytimekkäästi nimellä II julkaistu kakkosalbumi
osoittaa bändin kehittyneen huimasti sitten aiempien julkaisujen. Merkittävin
ero edeltävään tuotantoon on kappaleiden selvästi pidemmät kestot, mikä kääntyy
myös levyn vahvuudeksi. Keskimäärin n. kahdeksanminuuttisiin uhkakuviin on
kyetty rakentamaan sellaista kehityskaarta, mikä toisinaan jäi välistä uupumaan
pienjulkaisujen, siis lähinnä 7"-sinkkujen rajallisemman mitan vuoksi.
Tämä ei toki ole moite kyseisten levyjen sisältöä kohtaan, mutta II:lla kuuluu
silti tähän mennessä Lähdön Ajan järeintä materiaalia.
Kun kappaleisiin on tullut kestoa enemmän, ollaan niihin saatu luotua myös
enemmän sävyjä ja kulmia. Levystä huokuu melko synkkä yleistunnelma ja myös
tasaisen varma ja jouheva sekä ajoittain hyvinkin vahva groove. Viimeksi
mainittu puoli näyttäytyy erityisesti kappaleissa Sillat
poltettu ja Luomakunnan kruunu, jossa rouhean raskas groove jyrää
voimalla. Kuitenkin synkkä yleistunnelma, kulmikas rytmikkyys ja tuomiopäiväisyys
luovat eheän kokonaisuuden II:lle.
Se, missä edelleen olisi petraamisen varaa, on vähän turhan yksioikoinen ja
hyvinkin hc-henkinen laulu. Hetkittäin tulee vähän tunne, että puhtia
puuttuisi, tai vaihtoehtoisesti sitä ikään kuin säästeltäisiin. Miten päin vain
- vaikka lauluun tottuisikin, niin äänessä saisi silti olla enemmän syvyyttä ja
väriä tulkitsemaan itse musiikkia.
Jos aiemmat julkaisut ovat olleet passeleja pienjulkaisuille, II:lla Lähdön
Ajan miehistö osoittaa, että rahkeet riittävät albumimittaankin. Kun levyn
kaikki viisi kappaletta ovat selkeästi omanlaisiaan, niin niiden myötä II
nousee helposti Lähdön Ajan kypsimmäksi ja tasapainoisimmaksi julkaisuksi.
11.03.2015, Janne Rintala
http://www.imperiumi.net/index.php?act=albums&id=15878
11.03.2015, Janne Rintala
http://www.imperiumi.net/index.php?act=albums&id=15878
Miasma.fi:
Tyylikkään melankolisten kansien sisältä paljastuu levykäinen, jonka musiikillinen sisältö on myöskin varsin melankolista. Eikä melankolia tarkoita tällä kertaa varovaista haikeaa puhaltelua vaan tuskaisaa askellusta kengänpohjat tervassa tai sulaneessa asfaltissa. Tyylisuunta on hitaahko metallinen hardcore eli sludgeksi tai doomiksi voisi hyvin tätä nimittää. Yhtyeellä on takanaan useampi seiskatuumainen ja split-levy sekä yksi kokopitkä cd. Käsiteltävä II-kokopitkä on nyt ilmesytnyt vinyylinä ja suunnitelmissa on saatekirjeen mukaan myös kasettiversion julkaiseminen.
Tyylikkään melankolisten kansien sisältä paljastuu levykäinen, jonka musiikillinen sisältö on myöskin varsin melankolista. Eikä melankolia tarkoita tällä kertaa varovaista haikeaa puhaltelua vaan tuskaisaa askellusta kengänpohjat tervassa tai sulaneessa asfaltissa. Tyylisuunta on hitaahko metallinen hardcore eli sludgeksi tai doomiksi voisi hyvin tätä nimittää. Yhtyeellä on takanaan useampi seiskatuumainen ja split-levy sekä yksi kokopitkä cd. Käsiteltävä II-kokopitkä on nyt ilmesytnyt vinyylinä ja suunnitelmissa on saatekirjeen mukaan myös kasettiversion julkaiseminen.
Hyvinhän tämä toimii. A-puolella on kolme biisiä ja b-puolella kaksi.
Erityisesti rumpujen ja basson yhteistyö sujuu, ja synkeää jumpsutusta on
helppo seurata. Suomenkielisissä biiseissä ilmaistaan eksymisen, epätoivon ja
turhuuden tunteita, samoin kuin osoitetaan ihmisten ja uskomusten typeryyksiä –
tietyissä kohdin melko saarnaavaankin sävyyn. Omaan makuuni vokalisointityyli
on hieman liian tukahtuneen kuuloista ölinää vaikka hyvinhän se toki sopii
epätoivoiseen tunnelmaan. Etäisesti tuli joissakin kohdin mieleen pari vuotta
sitten hajonnut englantilainen Centurion’s Ghost. Tai sitten sanotaanko vaikka
Cro-Mags soittamassa riisutumpia versioita vanhoista Paradise Lostin biiseistä.
Soundit ovat luontevat ja selkeät eikä raskautta ole lähdetty hakemaan laittamalla
useita kitararaitoja päällekkäin. Samalla riittävän rosoinen ja
korvienmyötäinen äänimaisema siis.
Kappaleet vaihtelevat hieman temmoiltaan mutta sama epätoivoinen rullaavuus
säilyy niiden kesken. Tämä on toisaalta myös pieni miinus, sillä hieman enemmän
irtiottoja riffien tyylissä ja vokalisoinnissa tekisi levystä väkevämmän
kokemuksen. Nyt juna kyllä kulkee mutta raiteiden reitti on melko hyvin
selvillä jo ensimmäisen kappaleen jälkeen. Toisaalta väkisin väännetty
yllätyksellisyys voisi olla kiusallista kuunnetavaa sekin. Huomioita:
Inertia-biisin loppuhidastelut ovat asiaa. Ensimmäisen kappaleen alussa kitaran
surina on lämpöisen kuuloinen, hyvä tapa aloittaa levy. Ei koskaan -biisissä on
tyylikäs yhdistelmä post-punkmaisuutta ja tuomitsevaa raskautta.
