keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

II reviews (in finnish)

imperiumi.net:
2003 perustettu hyvinkääläinen Lähdön Aika on julkaissut tasaiseen tahtiin pienjulkaisuja ja yhden albuminkin. Vuosien varrella yhtyeen ilmaisu on alkuaikojen raskasmetallisen hardcoren ja sludgen jälkeen painottunut entistä vahvemmin doomimpaan puoleen.
Vain vinyylillä ytimekkäästi nimellä II  julkaistu kakkosalbumi osoittaa bändin kehittyneen huimasti sitten aiempien julkaisujen. Merkittävin ero edeltävään tuotantoon on kappaleiden selvästi pidemmät kestot, mikä kääntyy myös levyn vahvuudeksi. Keskimäärin n. kahdeksanminuuttisiin uhkakuviin on kyetty rakentamaan sellaista kehityskaarta, mikä toisinaan jäi välistä uupumaan pienjulkaisujen, siis lähinnä 7"-sinkkujen rajallisemman mitan vuoksi. Tämä ei toki ole moite kyseisten levyjen sisältöä kohtaan, mutta II:lla kuuluu silti tähän mennessä Lähdön Ajan järeintä materiaalia.
Kun kappaleisiin on tullut kestoa enemmän, ollaan niihin saatu luotua myös enemmän sävyjä ja kulmia. Levystä huokuu melko synkkä yleistunnelma ja myös tasaisen varma ja jouheva sekä ajoittain hyvinkin vahva groove. Viimeksi mainittu puoli näyttäytyy erityisesti kappaleissa Sillat poltettu ja Luomakunnan kruunu, jossa rouhean raskas groove jyrää voimalla. Kuitenkin synkkä yleistunnelma, kulmikas rytmikkyys ja tuomiopäiväisyys luovat eheän kokonaisuuden II:lle.
Se, missä edelleen olisi petraamisen varaa, on vähän turhan yksioikoinen ja hyvinkin hc-henkinen laulu. Hetkittäin tulee vähän tunne, että puhtia puuttuisi, tai vaihtoehtoisesti sitä ikään kuin säästeltäisiin. Miten päin vain - vaikka lauluun tottuisikin, niin äänessä saisi silti olla enemmän syvyyttä ja väriä tulkitsemaan itse musiikkia.
Jos aiemmat julkaisut ovat olleet passeleja pienjulkaisuille, II:lla Lähdön Ajan miehistö osoittaa, että rahkeet riittävät albumimittaankin. Kun levyn kaikki viisi kappaletta ovat selkeästi omanlaisiaan, niin niiden myötä II nousee helposti Lähdön Ajan kypsimmäksi ja tasapainoisimmaksi julkaisuksi.

11.03.2015, Janne Rintala
http://www.imperiumi.net/index.php?act=albums&id=15878



Miasma.fi:

 Tyylikkään melankolisten kansien sisältä paljastuu levykäinen, jonka musiikillinen sisältö on myöskin varsin melankolista. Eikä melankolia tarkoita tällä kertaa varovaista haikeaa puhaltelua vaan tuskaisaa askellusta kengänpohjat tervassa tai sulaneessa asfaltissa. Tyylisuunta on hitaahko metallinen hardcore eli sludgeksi tai doomiksi voisi hyvin tätä nimittää. Yhtyeellä on takanaan useampi seiskatuumainen ja split-levy sekä yksi kokopitkä cd. Käsiteltävä II-kokopitkä on nyt ilmesytnyt vinyylinä ja suunnitelmissa on saatekirjeen mukaan myös kasettiversion julkaiseminen.
Hyvinhän tämä toimii. A-puolella on kolme biisiä ja b-puolella kaksi. Erityisesti rumpujen ja basson yhteistyö sujuu, ja synkeää jumpsutusta on helppo seurata. Suomenkielisissä biiseissä ilmaistaan eksymisen, epätoivon ja turhuuden tunteita, samoin kuin osoitetaan ihmisten ja uskomusten typeryyksiä – tietyissä kohdin melko saarnaavaankin sävyyn. Omaan makuuni vokalisointityyli on hieman liian tukahtuneen kuuloista ölinää vaikka hyvinhän se toki sopii epätoivoiseen tunnelmaan. Etäisesti tuli joissakin kohdin mieleen pari vuotta sitten hajonnut englantilainen Centurion’s Ghost. Tai sitten sanotaanko vaikka Cro-Mags soittamassa riisutumpia versioita vanhoista Paradise Lostin biiseistä. Soundit ovat luontevat ja selkeät eikä raskautta ole lähdetty hakemaan laittamalla useita kitararaitoja päällekkäin. Samalla riittävän rosoinen ja korvienmyötäinen äänimaisema siis.
Kappaleet vaihtelevat hieman temmoiltaan mutta sama epätoivoinen rullaavuus säilyy niiden kesken. Tämä on toisaalta myös pieni miinus, sillä hieman enemmän irtiottoja riffien tyylissä ja vokalisoinnissa tekisi levystä väkevämmän kokemuksen. Nyt juna kyllä kulkee mutta raiteiden reitti on melko hyvin selvillä jo ensimmäisen kappaleen jälkeen. Toisaalta väkisin väännetty yllätyksellisyys voisi olla kiusallista kuunnetavaa sekin. Huomioita: Inertia-biisin loppuhidastelut ovat asiaa. Ensimmäisen kappaleen alussa kitaran surina on lämpöisen kuuloinen, hyvä tapa aloittaa levy. Ei koskaan -biisissä on tyylikäs yhdistelmä post-punkmaisuutta ja tuomitsevaa raskautta.